Suomen rikoshistoriaan on jäänyt useita nimiä, mutta harva on herättänyt niin paljon keskustelua kuin Vilho Huovinen (1918–1985). Hänen elämänsä sisälsi vakavia rikoksia, pitkiä vankilavuosia sekä myöhemmän käänteen, jossa hänestä tuli vankeinhoidon ja kriminaalihuollon kehittäjä. Huovisen tarina kuvastaa rikoksen, rangaistuksen ja toisen mahdollisuuden monimutkaista suhdetta.
Varhaiset vuodet ja tie rikollisuuteen
Vilho Huovinen syntyi 25. kesäkuuta 1918 Lapinlahdella. Hänen lapsuutensa ei ollut helppo, ja jo varhain hän vietti aikaa kasvatuslaitoksissa ja koulukodeissa. Aikuisena hän ajautui rikosten polulle, keskittyen lähinnä omaisuusrikoksiin.
Kesällä 1943 Huovinen teki ensimmäisen henkirikoksensa Kuopiossa. Hän surmasi vuokra-autoilijan, ryösti tämän omaisuuden ja tuomittiin teosta elinkautiseen kuritushuonerangaistukseen. Tämä oli alku rikossarjalle, joka mullisti hänen elämänsä täysin.
Karkumatka ja kolmoissurma
Lokakuussa 1945 Huovinen pakeni Turun keskusvankilasta. Pako kesti kolme kuukautta ja johti kahteen lisämurhaan.
- Sipoo: Huovinen surmasi linja-autonkuljettajan ryöstön yhteydessä.
- Pori: Hän tappoi pikkurikollisen, joka oli yrittänyt ryöstää hänet.
Näin hänestä tuli kolmoissurmaaja, mikä nostatti valtavaa huomiota ja raivoa suomalaisessa yhteiskunnassa. Monet vaativat hänen pikaista teloittamistaan ja kutsuivat häntä ”ihmispedoksi”.
Huovinen jäikin lopulta kiinni Helsingissä tammikuussa 1946, kun hän jäi kiinni autrenkaiden varkaudesta.
Kuolemantuomiosta elinkautiseen
Koska Suomi oli tuolloin vielä sotatilassa, Huovinen tuomittiin kuolemaan. Presidentti J. K. Paasikivi armahti hänet kuitenkin elinkautiseen kuritushuonerangaistukseen. Ehtona oli, että Huovinen viettäisi kuusi vuotta yksinäissellissä. Tämä päätös jakoi kansan: osa piti armahdusta liian lempeänä, kun taas toiset näkivät siinä mahdollisuuden inhimillisyyden osoittamiseen.
Raskaat vankilavuodet
Vankilavuodet olivat Huoviselle rankkoja. Vartijoiden kohtelu ja pilkka saivat hänet päättämään, että hänestä tulisi ”Suomen hankalin vanki”. Hän vietti yhteensä kahdeksan vuotta yksinäissellissä, mikä jätti pysyvän jäljen hänen elämäänsä.
1950-luvun lopulla Huovinen nousi myös Helsingin keskusvankilan huumausainekaupan johtoon, mikä osoittaa hänen olleen vaikutusvaltainen hahmo vankien keskuudessa.
Käännekohta – Krim-järjestön toiminta
1960-luvun lopulla Huovisen asenne alkoi muuttua. Vuonna 1968 hän liittyi Sukevan vankilassa Krim-järjestöön, joka pyrki ajamaan vankien oikeuksia ja parantamaan vankeinhoitoa. Huovinen siirtyi vähitellen rikollisesta roolistaan kohti rakentavampaa toimintaa.
Vuonna 1969 presidentti Urho Kekkonen myönsi hänelle armahduksen. Huovinen oli viettänyt vankilassa yhteensä yli 25 vuotta – yhden Suomen historian pisimmistä elinkautisista.
Uusi elämä vapaudessa
Vapautumisensa jälkeen Huovinen työskenteli Kriminaalihuoltoyhdistyksessä, jossa hän vastasi vangeille tarkoitetusta asuntolasta sekä Krimin toimistosta. Hän avioitui, asettui Helsinkiin ja eli huomattavasti rauhallisempaa elämää.
Huovisen elämä nousi myös kulttuurin puheenaiheeksi. Jorma ja Leena-Maija Palo kirjoittivat hänestä kirjan Selli 21: Vilho Huovisen elämä (1978), joka pohjautui hänen kokemuksiinsa. Kirjasta tehtiin monologinäytelmä, joka sai ensi-iltansa Tampereen Työväen Teatterissa syksyllä 1980. Näytelmä esitettiin myös muissa teattereissa, jopa ruotsiksi Åbo Svenska Teaterissa.
Kuolema ja perintö
Vilho Huovinen kuoli Helsingissä 12. helmikuuta 1985. Hänen elämänsä tarina jäi elämään rikoshistorian lisäksi myös kirjallisuuden ja teatterin kautta.
Huovisen tarina herättää edelleen keskustelua siitä, voiko ihminen todella muuttua ja mikä on rangaistuksen ja toisen mahdollisuuden välinen tasapaino.
Yhteenveto
Vilho Huovinen oli monella tapaa poikkeuksellinen hahmo suomalaisessa rikoshistoriassa. Hänestä tuli kolmoissurmaaja, joka vietti yli neljännesvuosisadan vankilassa, mutta vapautumisensa jälkeen hän ryhtyi kehittämään vankeinhoitoa ja auttamaan muita rikollisuudesta irtautuvia.
Huovisen elämä on muistutus siitä, että rangaistus voi olla kova, mutta mahdollisuus muutokseen on silti olemassa.
